Olen miettinyt tänään sitä mikä on normaalia elämää perheessä ja millainen taas epänormaalia. Epänormaalilla tarkoitan nyt jotain sellaista lapsena koettua traumaa joka vaikuttaa vielä aikuisenakin elämää rajoittavasti tai muuten haittaa elämää. Itse koen että meidän perheessä eletään melko normaalia elämää. Emme liioin lelli liikaa lapsiamme mutta eivät he toisaalta jää vaille perusturvallisuuden tunnettakaan. Välillä tosin koen huonoa omaatuntoa siitä että huudan lapsille liikaa. Oma kotikasvatukseni on perustunut pitkälti sille pohjalle että mitään ei olla saatu helposti tai ilmaiseksi ja lapsilta on vaadittu osallistumista kodin töihin ja toimiin. Oma lapsuuteni ja nuoruuteni on ollut hyvin köyhää ja niukkaa aikaa verrattuna nykyiseen elämänmenoon, vaikka emme olleetkaan lähelläkään köyhimipiä perheitä tuttavapiiristämme. Itseasiassa olimme hyvin keskituloisia siihen aikaan. Harvoilla meni meitä paremmin mutta harvoilla huonomminkaan. Nyt on ilmestynyt ainakin yksi tutkimus jossa 90-luvun laman aikaan lapsuutensa eläneiden lasten menestys elämässä on koettu yleisesti heikommaksi kuin edellisen sukupolven. Minuun tämä lama ei vaikuttanut heikentävästi vaan pikemminkin vahvistavasti. Olen 80-luvun alkupuolella syntyneitä ja muistan vielä lamaa edeltävän ajan jotenkuten ja toki sen aikaisenkin ajan. Kotikaupunkimme ei ollut kunnolla noussut isosta lamasta vielä vuoteen 2000 mennessäkään joten minä ainakaan en silloisena teininä edes muista mitään muutoksia "pikkulaman" tullessa. Miten sitten koen köyhyyden vahvistaneen minua? No minulla on hyvät vanhemmat. He eivät sortuneet eivätkä romahtaneet talouskriisin aikana henkisesti. Isäni otti asuntolainaa maltillisesti ja asuimme ahtaassa ja vanhassa, mutta omassa talossa ja selvisimme korkojen noususta vaikka äitini olikin kotona lasten kanssa. Perustarpeistani huolehdittiin. Sain rakkautta ja hoivaa, minulla oli rajat ja puhtaat vaatteet. Äitini leipoi sämpylöitä ja masaliisoja pakkaseen. Mutta edelleen; köyhyys vahvisti minua siten että olen oppinut arvostamaan pieniäkin asioita. En ota turhia taloudellisia riskejä ja olen tyytyväinen vähään. Koen että olen onnellinen kun minulla puhdasta vettä ravintoa ja turvaa. Vieläkin muistan kuinka jouduin yläasteella käyttämään isäni vanhoja villapaitoja ja nahkatakkia koska meillä ei ollut rahaa ostaa minulle vaatteita ja nykyään olen onnellinen siitä että voin itse ostaa itselleni vaatteita ja minulla on niitä enemmän kuin tarvitsen.