Lojun seitsemättä päivää kotona saamatta aikaan mitään.

En ole käynyt kuntoilemassa ja ulkoilukin on ollut vähän heikonlaista. En ole jaksanut. Olen odottanut että saan jonkun ratkaisun työpulmaani ennenkuin voin alkaa elämään elämääni. Tarkemmin sanottuna, odotan että saan otettua sen lopputilin vihdoin ja viimein ennenkuin voin alkaa elämään elämääni.

Kotona odottaa pino tekemättömiä kotitöitä ja järkyttävä kaaos. En aio tosin tehdä niillekään mitään. Lähden lapsen kanssa ulos ja harkitsen asiaa kun palaan sieltä. Jos jaksan.

Oloni on kertakaikkiaan raskas. Olen koittanut syödä vähemmän viime päivinä totaalisen mättämisen sijaan mutta silti vatsa tuntuu edelleen täydeltä ja vaatteet ahtailta. Tuntuu etten jaksa liikkua tästä mihinkään koska olen niin täynnä, ruokaa. Ahdistaa että nimenomaan ruoka on intohimoni. Ei viini, ei liikunta, ei musiikki vaan ruoka. Mitä tahansa elämässäni tapahtuu niin ruoka auttaa ja lohduttaa. Jos haluan pysyä normaalina joudun tekemän työtä ja hallitsemaan elämääni todelal tiukasti. Kaikenlainen rentoutuminen ja lipsuminen normaalista arjesta saa minut syömään kaikkea hyvää ja paljon.